• Jyrki Nummisto

Hei valonkantaja, avaa silmäsi ja näe pimeys ympärilläsi

Tällä tavalla syksyn lisääntyvän pimeyden vallatessa taas sielujamme ajattelin kirjallisesti pohtia tätä mielestäni aika toksista ja todellisuudesta irrallista ”valomaniaa”, mikä yrittää täyttää minunkin facebook feedini meemien muodossa säännöllisin väliajoin. Tarkoitan ”valomanialla” kaikkea sellaista hippien ja itselleen uskottelijoiden loputonta jankutusta siitä, että ”elämä voittaa” tai ”ole se muutos, minkä haluat nähdä maailmassa” tai vaikka ”kohti valoa”. Joo ymmärrän, että ihmiset haluavat olla aina iloisia silleen niinku ihanissa fiiliksissä, mutta ai että se ällöttää minua välillä.


Missä vaiheessa jengillä on kadonnut elämän realiteetit päästä? 14. Dalai Lama Tenzin Gyatsokin totesi aikoinaan, että suurin tragedia länsimaisella ihmisellä on se, että hän on menettänyt kosketuksen elämän perusrealiteetteihin, mitkä ovat sairaus, vanhuus ja kuolema. Sosiaalisen median meemitehtailijat tunkevat maanisella vauhdilla idioottimaisia yksisarvisletkauksia, mitkä pelkällä triviaalilla hölmöydellään tuhoavat aivosolujani niin kuin alkoholi. Kaiken maailman life coachit ja paremman tulevaisuuden oraakkelit pukevat vuosituhansia vanhat alakoulutasoiset oivallukset eri sanavalinnoin hienoiksi mielikuviksi, mitkä auttavat ihmistä elämässä juuri sen aikaa, kun kuva katoaa näkyvistä älypuhelimen ruudun alareunasta. Sitten näitä letkauksia viljellään kahvipöytäkeskusteluissa suu täynnä Skagenia ja osallistutaan Jari Sarasvuon parin tonnin seminaariin.


Ai saakeli kylläpäs minun näppiksellä ahkeroivat sormeni ovat tänään ärtsyllä päällä…


Minun näkökulmastani katsottuna tämä kaikki on toksisen self help kulttuurin luomaa todellisuuspakoa, mikä alentaa kykyämme selvitä tässä kriisien ja selvitettävien ongelmien täyteisessä maailmassa. Ihmisen henkinen resilienssi laskee, äly tylsistyy ja kyky monipuoliseen ajatteluun heikkenee. Tosiasia nimittäin on, että ilman pimeyttä ei ole valoa ja ilman kärsimystä ei ole iloa. Pimeys on juuri se ystävä, mikä auttaa sinua silloin, kun kaikki muu pettää. Pimeys ottaa sinut aina vastaan tummaan syliinsä ja silittelee sinua, jos annat sen tehdä niin. Suru ja epätoivo ovat ihmisen luonnollisia olotiloja, mitkä auttavat liittymään koko lajimme historian sisäiseen kudokseen. Pimeys on aina paikalla ja valo on vain ajoittain. Aiemmassa kirjaesittelyssä esittelemääni Nisargadatta Maharajia lainatakseni:


”Onnellisuus on vain aukko kärsimyksen jatkuvassa virrassa”


Huh, alkaa tässä melkein itseäkin masentaa, kun tällaisia kirjoittelee… Niin ei kuitenkaan käy, koska tiedän näiden asioiden sisälle piilotetun viisauden. Nimittäin uskaltautumalla lähestyä omaa pimeyttään rohkeasti elämä alkaa näyttäytymään aivan uudenlaisessa valossa. Tie kokonaiseksi ihmisolennoksi käy pimeyden ja pohjakosketuksen kautta, ei metsästämällä parempaa ja parempaa. Siunattuja ovat ne, jotka saavat vuorten kokoisia haasteita eteensä, sillä se pakottaa kasvamaan. Se pakottaa sukeltamaan pimeyteen ja kysymään itseltään rehellisesti, että kuka minä oikein olen. Silloin ja vain silloin, voi saada kysymykseensä aidon vastauksen. Nämä oivallukset pysyvät kaukana ihmisestä, joka on onnistunut surffaamaan aallon harjalta toiselle ilman suurempia putoamisia. Tosin jokaiselle sellaiseen varmasti tarjoutuu mahdollisuus. Kysymys on vain siitä tarttuuko siihen.


Minä rakastan pimeyttä ja melankoliaa. Rakastan myös valoa ja tanssia. Tasapainoni mittarina toimii se, kuinka paljon välttelen pimeyttä ja metsästän valoa. Damokleen miekka roikkuu pääni päällä aamusta iltaan ja tiedän, että se on siellä. Minä hetkenä tahansa viikatemies voi poimia minut luoksensa enkä voi sille paskaakaan. Minulla ei ole mitään kontrollia niihin asioihin ja seuraan huvittuneena niitä ihmisiä, jotka yrittävät meitä uskotella kontrollin olemassaolosta. Totta kai minun on arjessani pakko osallistua niihin edellä mainitsemiini kahvipöytäkeskusteluihin, mutta se kuka niihin osallistuu, on pelkkä marionetti. Joka aamu, kun herään, kaivan naamarin nimeltä Jyrki esiin ja lähden vakuuttamaan maailman olemassaolostani. Illan tullen valot sammuvat taas ja naamari katoaa. Joku on silti paikalla ja se joku lymyilee pimeässä. Mikä/kuka se on?


Klikkaa tästä ja kuuntele lopuksi kiva biisi.


Kuvacredit Krista Latvala

683 views