• Jyrki Nummisto

Mökille ja luonnon helmaan keskittymään rauhaan, joogaan ja läsnäoloon – Vai jotain ihan muuta?

Mulla on aina joogamatto mukana reissuilla, koska joogaan yleensä joka paikassa, missä vietän pidempään kuin pari päivää. Tämä helteistäkin helteisempi koronakesä ei ole poikkeus ja tänä kesänä ei ollakaan vietetty Helsingissä montaakaan päivää, vaan käyty vain pesemässä pyykit himassa ja lähdetty taas. Mutta… omista backpacking ajoista alkaa olla aikaa ja minua on alkanut ärsyttää junamatkustaminen. Joo tiedän, se on ilmastoystävällistä ja ekologista ja blaablaa, mutta silti. Huomasin tämän ”ongelman” kun yksi vakituisemmista kesäpaikoista, mihin olen alkanut siirtyä säännöllisemmin sijaitsee Joensuussa ja sinne on helkkarin pitkä matka Helsingistä (5 tuntia). Jotenkin tästä infernaalisesta junamatkasta on muodostunut mulle hirveä koettelemus, koska miksi istua kököttää junassa paikallaan maski naamalla ja parta lytyssä sen alla tylsistyen kuoliaaksi? Auto on siis myös käytettävissä ja voisimme leppoisasti kaikessa rauhassa järven rannoilla pysähdellen matkustaa perille, mutta puolisoni saa aina pääni käännettyä. Näin ollen joudun taipumaan tässä kriisissä Valtion rautateiden kyyditsemäksi jalat puupökkelöinä paikallaan olosta ja jäässä valtavan ilmastointipuhurin puhaltaessa typpisekoitetta herkille jaloilleni.


Noh, sitten ollaan perillä luonnon rauhassa ja ajattelen joogamattoineni, että nyt pääsen vihdoin kaikkeen siihen upeaan luontoyhteyteen ja keskittymään rauhassa joogaan sekä meditaatioon, aahh! Mutta vielä mitä! Terassi pitää maalata, puita siirtää paikasta toiseen, pusikot raivata paarmojen surinan säestyksellä, roudata kaupasta 100 kiloa ruokaa ja se pitää grillata. Lisäksi vasen akillesjänne tulehtuu liian voimakkaasta venyttämisestä epätasaisella rantakalliolla ja olen invalidi kaksi päivää. Sitten kun akillesjänne on taas kunnossa, saan ison tikun jalkapohjaan juuri hermokohtaan ja voila! Taas nilkutetaan jokunen päivä tehden tukkijätkän hommia. Samaan aikaan katselen somea rättiväsyneenä skrollaten tyyppejä, jotka jakavat uutisia jostain päin Suomea kaikesta siitä äärettömästä rakkaudesta ja luonnon kauneudesta, mitä he saavat luonnossa kokea. Oma kokemukseni tästä kauneudesta oli kyllä todella kaukana siitä pittoreskistä maailmoja syleilevästä keijumaailmasta, mikä mielessäni piirtyi näistä kaikista ihanista päivityksistä. Itselläni nautinto ja olemassaolon tunne löytyi hikoilun, kivun, nilkuttamisen ja paarmojen huiskimisen yhdistelmästä. Tässä ei sinänsä ollut mitään uutta, sillä olen asuttanut taloa maalla ja tiedän mitä kaikkea se vaatii. Siitä huolimatta sitä aina uudestaan erehtyy siirtyessään Helsingin kantakaupungista hipsterireleet päällänsä maalle visiomaan näitä ”kaikkeus puhuttelee minua luonnon kautta” – utopioita.


Niin kuin tässäkin tarinassa, niin todellisuudessa on aina sekä se miellyttävä että epämiellyttävä puoli, emmekä koskaan lopulta tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Mieli surffaa siellä jossakin välimaastossa edestakaisin ja se rauhan paikka löytyy jostakin sieltä sisältä/väliltä/keskeltä. Sitten kun sen rauhan paikan pystyy edes hetkeksi löytämään, eivät ulkopuoliset tapahtumat enää heiluta venettä. Tästä asiasta aikanaan esimerkiksi Buddhakin pyrki antamaan vinkkiä. Vinkki oli hyvin yksinkertainen. Älä takerru ja all is well. Älä siis takerru kumpaankaan, miellyttäviin tai epämiellyttäviin asioihin. Välillä voi istua täydessä mielenrauhassa läsnä kaikkeuden keskellä ja välillä vituttaa aivan saatanasti. Kumpikin ovat vain ohikiitäviä hetkiä unessa ja niistä irti päästämällä voi hypätä vaikka hiomaan terassia luontoyhteysunelmiltaan akillesjänne paskana ilman vitutuksia. Kaikkeus puhuttelee myös moottorisahan äänen, bensan hajun ja paarmojen surinan läpi. Kuuletko sinä sen?

97 views