• Jyrki Nummisto

Pitäiskö venyttää takareittä vai valaistua? – Siinäpä kysymys

Kun aikoinaan aloitin joogaamisen hain siitä jotain apua silloiseen turbulenttiin elämäntilanteeseeni. Olen entinen kilpaurheilija ja Astangajoogassa minua kiinnosti sen fyysinen vaativuus. Samalla minua kuitenkin kiinnosti aivan yhtä lailla sen syvempi filosofia ja perehdyin hyvin syvällisesti harjoituksen alkuperään. Luin Maharishi Patanjalin joogasutria, Hatha Yoga Pradipikaa, Yoga Vasisthaa, Upanishadeja ja Vedantafilosofiaa lähes maanisesti, koska minua kiinnosti valaistuminen ja miten siihen pääsee mahdollisimman nopeasti. Minulle fyysisestä ja askeettisesta harjoituksesta ja elämäntavasta muodostui vain työkalu palvelemaan näitä päämääriä, ei itse tarkoitus. Ensimmäisinä vuosina pystyinkin kehoni auetessa ja energian alettua virtaamaan vapaammin kokemaan kaikenlaisia jänniä euforian ja hyvän olon tunteita, mitä olin tottunut saamaan vaikkapa urheilusta aiemmin. Niihinkin tuntemuksiin on hyvin helppo jäädä koukkuun ja jossain vaiheessa harhauduin kuvittelemaan, että mitä euforisempi ja energisempi olo minulla on, niin se on yhtä kuin pikatie kohti buddhatilaa. Ja sehän ei voi kauempana totuudesta olla.


Jossain vaiheessa aloin miettiä, että miksi veivaan vuodesta toiseen lantion ja selkärangan asentoa tuntikausia päivässä ja etenen kehon anatomian opiskelussa yhä syvemmälle ja syvemmälle, vaikka lukemissani teksteissä puhutaan aivan muista asioista. Samaan aikaan tuntui, että kroppa vahvistuu ja notkistuu mutta muu elämä menee edelleen ajoittain ihan päin persettä. Eräs akupunktio-opettaja puki tämän loistavasti sanoiksi: ”Jooga on nykyään vain sitä, että rennosta dorkasta tulee notkea dorka”, kreditit Raimo Lindroosille. Tältä minusta tuntui. Halusin löytää jotakin syvempää ymmärrystä itsestäni, mutta päädyin vain saamaan lisää osaamista vaikkapa siitä, miten Iliacus ja Psoas lihas lantiossa ovat vastuussa siitä, että vauva nousee makuulta istumaan. Rakastin silloin joogan opettamista myös anatomisista lähtökodista ja rakastan edelleen, mutta se ei ollut sitä mitä kaipasin. Halusin löytää totuuden itsestäni.


Samaan aikaan 2010-luvun alussa joogaskene alkoi saturoitumaan opetustarjonnasta, ja kentälle alkoi tulla kaiken maailman doggy joogaa, kaljajoogaa, hotjoogaa ja mitä lie yksisarvisjoogaa. Vaikka skenessä on edelleen ihan mielettömän upeita ja autenttisia muotoja kuten Iyengarjooga ja Astangakin, niin tuo alkoi riittää mulle silloin. Joogaopettajaksi pystyi kouluttautumaan jollain muutaman viikon verkkokurssilla ja minä idiootti olin rampannut maailman ääriin etsimässä totuutta ja joogan tilaa, kuluttanut persettä meditaatiopenkissä satoja ellei tuhansia tunteja ja kontemploinut tuhat kirjaa (ihanaa liioitella..). Muistan kerran kun menin yhden tällaisen kirjekurssiopen tunnille ja kysyin piruuttani tietääkö hän mikä asana on Padanghusthasana. Se on ihan ekoja seisoma-asentoja mitä opetetaan, mutta hän ei tiennyt. En tarkoita tällä tietenkään sitä, että hyvän opettajan merkki on se, että osaa asanoiden sanskriitin kieliset nimet, päinvastoin. Siitä huolimatta minä näen, että kyllä ihan perusläksyt pitäisi siitäkin osata opettajana, tai ehkä olen typerä vanhan liiton kalkkis ja tipahtanut vaan kelkasta, who knows...


Ajauduin kuitenkin pikkuhiljaa sivuun enkä ottanut enää tunteja, koska menin omassa harjoituksessani niin syviin vesiin, että ei kiinnostanut silloin. Jätin koko skenen taakseni ja sukelsin omiin syvyyksiini kirjat ja valaistuneet opettajat tukenani. Ymmärsin, että jossain kohtaa on jätettävä kaikki skolastiikka ja karismaattiset jooga-auktoriteetit taakse ja kuljettava loppumatka yksin, omilla poluilla. Tämä polku vei minut hulluuden partaalle, ihan kirjaimellisesti ja koko elämäni mureni edessäni. Sillat paloivat eikä mistään löytynyt tuttia mitä imeä. Sain mitä tilasin, mutta se oli kaikkea muuta kuin sitä possunpunaista ihanuutta, mitä tekstit ja joogamaailman todellisuudesta irronnut korulauseverbaliikka tarjoaa. Nyt vuosia näiden prosessien jälkeen olen ymmärtänyt, että elämä on tässä ja nyt ja löytääkseen itsensä ja vapauden ei tarvitse matkustaa askeltakaan. Toki oma kokemukseni on, että tähän matkaan tarvitsee ehkä jonkun, joka voi vähän ohjata ja töniä oikeaan suuntaan, mutta loppumatkalle jokainen menee yksin. Minäkin sain tätä ohjausta silloin kun tarvitsin, mutta en todellakaan saanut sitä Registered Yoga Alliancen 200 tai 500 tunnin sertifioidulta joogaopettajalta. En missään nimessä sano, että sellainen koulutus olisi turha, sanon vaan että se on alkeiskurssi ja vasta lähtölaukaus joogaopettajaksi tulemiselle. On kaksi täysin eri asiaa tietää teoriassa jotakin ja vääntää kehonsa uskomattomiin solmuihin kuin saada tämä tieto siirtymään oppilaisiin. Sen notkeimman ja voimakkaimman akrobaattijoogin asanademonstraatiot siellä Instassa eivät todellakaan tarkoita, että hän osaisi opettaa yhtään mitään. Se mitataan ihan muulla tavoin.


Minun toivomukseni on, että näkisin syvyyden palaavan markkinavoimien ja sekularisaation valtaamaan joogaskeneen. Jokainen voi edelleen hakea sitä euforiaa ja vähemmän kipeää selkää joogasta tietenkin, mutta että sieltä löytyisi vielä niitä opettajia, jotka ovat valmiita sukeltamaan vaikka pohjamutiin löytääkseen sen asian mihin koko harjoitus osoittaa. Ihmisen anatomiassa ja psyykessä riittää tutkittavaa koko ihmiselämäksi, mutta itsensä löytämiseen ei mene yhtä sekuntiakaan. Siinäpä teille taas yksi uusi paradoksi mietittäväksi. Peace.

83 views