• Jyrki Nummisto

Polvivamman filosofiaa ja miten siitäkin saadaan jotain henkistä

Tulin juuri Portugalin lomalta ja minun piti kirjoittaa tietenkin surffaamisesta, koska se on elämän tarkoitus, mutta mielen päällä pyörii kuitenkin nyt oikea polvi ja sen hyvinvointi. Ruodin surffauksen filosofiaa sitten seuraavassa kirjoituksessa ja mikäs sen kiinnostavampaa varmaan teille lukijoillekin kun tietää polveni sielun elämästä.


Mutta mikä polveani nyt oikein vaivaa? No, olen harjoittanut joogaa noin 22 vuotta ja heti seuraavaksi sain keväällä huiman idean osallistua SwimRun kilpailuun syyskuussa Nuuksiossa. SwimRun on ruotsalaisen äijäporukan kännissä keksimä kilpailu, jossa uidaan ja juostaan vuoron perään uinnin kokonaismatkan ollessa noin 6,5km avovedessä ja juoksun vähän vajaa maraton. Itse en kuitenkaan ilmoittautunut tietenkään täysmatkalle vaan sprinttiin (koska olen hullu mutten itsetuhoinen). Siinä uidaan 2,4km ja juostaan 12km metsäpolkuja. No, eihän se homma mennyt ihan niin kuin Strömsössä, vaan oikea polveni alkoi vihoitella ja kipeytyä. Oma diagnoosini tästä oli juoksijan polvi ja varmaan orastavaa kulumaa. Taustana näihin tempauksiin sen verran, että olen aiemminkin tehnyt tällaisia vähäjärkisiä tempauksia, kuten juossut Jukolan viestin toiseksi pisimmän osuuden ja treenannut siihen yhden kerran. Jotenkin vain innostun tällaisista mutta miksi? En minä tiedä. Ehkä sitä joskus pitää vain itsensä pistää likoon ja katsoa, mitä tapahtuu.


Polven kipeytymisestä seurasi kuitenkin taas jotain ihmeellistä ja upeaa. Nimittäin, minulla on kevään aikana taas ollut oman joogaharjoituksen kanssa jokin ”suvantovaihe”, jolloin olen hikoillut matolla vähemmän. Näitä vaiheita on näihin pariin vuosikymmeneen mahtunut useita, mutta lopulta jokin on palauttanut minut aina takaisin tuijottelemaan niitä isovarpaiden ihokarvoja ja tunnustelemaan sisäkehoni olemusta. Tällä kertaa oikea polveni toimi opettajanani ja ohjasi minut oireilemalla matolle takaisin. Hypättyäni tälle raakakumipalaselle kaikki oli selvää. Tiesin tasan tarkkaan mitä tehdä ja miten. Se on kuin tanssi, minkä osaa todella hyvin ja kun musiikki alkaa, keho ja musiikki muuttuvat yhdeksi synteesiksi kuljettaen sitä juuri oikeaan suuntaan. Prosessi menee järjestyksessä jotenkin näin:


1. Mene kivun luokse kehoa anatomisesti aktivoiden (Taivuta siis kipupisteen lähelle)

2. Pysähdy, hengitä ja kuuntele. Anna kehon ja hengityksen tehdä työtä, mene egoinesi tieltä pois

3. Seuraa, kuinka tilanne muuttuu toistaen harjoitus päivittäin

4. Tottele kehon signaaleja. Kehoa ei kiinnosta sinun aikataulusi ja tavoitteesi. Peräänny jos tarve vaatii ja aloita alusta.

5. Tee tätä niin kauan, että kipu on kadonnut. (Jos kipu ei katoa, jotain on todennäköisesti rikki eikä se katoakaan sitten enää)


Vuodet matolla ovat opettaneet minulle myös jotain siitä, mitä tapahtuu, kun kehon lihaskalvoketjut menevät jumiin ja faskiat eivät toimi. Tiesin jo etukäteen suunnilleen, minkälaisia tuntemuksia tulen käymään läpi. Ensin kipu on vain yksinkertaisesti kipua. Sitten kipu alkaa muuttua säteileväksi, mikä alkaa paljastaa, mikä faskiaketju kehossa on jumissa. Tunsin esimerkiksi polvikipuni laajenemisen ketjuun, mikä alkaa isovarpaan seudulta ja päättyy päälakeen. Se ei ole vain polvi, se on kokonaisuus. Sitten liikkuvuus alkaa hitaasti palata ja tulee yhtäkkisiä kramppeja. Sekin menee ohi jossain vaiheessa ja virtaus hitaasti palaa, turvotus lievenee ja lopulta kipukin katoaa. Tällä hetkellä olen menossa kramppivaiheessa ja liikkuvuus polvessa on lisääntynyt jo. Työtä pitää kuitenkin vielä jatkaa, sillä luomukuntoutus ei ole hätähousun hommaa. Olen joutunut vuosien varrella yrittämään monia jooga-asentoja yli puoli vuotta, että ne onnistuisivat. Joka päivä. Uudelleen ja uudelleen.



So what`s the point? Se on se, että keho on kuin rintamamiestalo tai mökki. Se pikkuhiljaa rapistuu ja jos sitä ei korjaa ja kunnosta, niin se romahtaa ennen aikojaan. Voimme vain taistella vääjäämätöntä (eli maatumista) vastaan omalla tekemisellä ja se on suurimmaksi osaksi hidasta ja itsekuria vaativaa puuhaa. Minä olen yli 20 vuotta tutkinut kehoani joogaamalla ja sitä kautta ymmärrykseni tästä psykofyysissosiaalisesta kokonaisuudesta on kasvanut aika vahvaksi. Se on vaatinut minulta paljon itsekuria, nöyryyttä, irti päästämistä, hikeä ja kyyneleitä. Välillä minua on oksettanut astua joogamatolle ja välillä olen leijaillut energisyyden yläpilvellä onnen ja autuuden kukkuloilla. Tällainen polven rasitusvamman kuntouttaminen ei todellakaan onnistuisi ilman tätä työtä ja siksi onkin hieman surullista nähdä, että niin monet joogaoppilaat kuin aika yleisesti muutenkin ihmiset väistävät elämän vammoja tai etsivät tien, mistä aita on matalin. Se tuntuu olevan hieman name of the game nykyään. Kun tulee vaikeaa, niin vaihdetaan harjoitusta. Kaiken pitää tuntua niin perkeleen hyvältä koko ajan. Väistämällä riistää itseltään mahdollisuuden oppia jotakin uutta ja ehkä oleellista, eikä silloin laajenna omaa perspektiiviään kokonaisvaltaisesti.


Astangajoogan kahdeksanhaaraisen polun toisen haaran, Niyaman yksi viidestä osasta on sanskriitin kieliseltä nimeltään Tapas. Se tarkoittaa karkeasti suomennettuna itsekuria ja energiaa, millä päästään henkisellä polulla tulleiden esteiden yli. Tässä kontekstissa se tarkoittaa sitä, että joogi tekee sen mitä tarvitsee, tuntui miltä tuntui. Ei väistämistä, ei välttelyä, ei selityksiä. Oli sitten kyseessä polven oikuttelut tai elämän muut paskamaisuudet. Ja mitä tulee syksyn SwimRun kisaan, saa nähdä miten äijän käy. Salliiko guruni eli Sri polvi kaikessa suuressa armossaan Nuuksion metsissä ja lammissa ryynäämisen. Sekin vedetään Tapaksella, se on saletti.


Kuvakrediitit:

Krista Latvala

Kamala luonto - sarjakuva

0 views